Tarkoitus oli kirjoittaa Pakinaperjantain "Lahjapaniikki"-aiheeseen, mutta eksyin tieltä. Tämä juttu nyt kuitenkin tuli kirjoitettua, niin julkaisen sen nyt saman tien.

Ei voi olla totta. Olen myöhässä, taas. Tällä kertaa ei ole minun vikani. Tai eihän se koskaan. Milloin karkaa koira, milloin hukkaan avaimet, milloin tytär kastelee vaatteensa juuri ennen lähtöä. Tällä kertaa saan syyttää pikkujouluja, joita isäntä vietti vain noin viitisen tuntia liikaa. Siitä hyvästä oma aamuni menikin sitten ihan penkin alle. Aamukankeuteeni ei vaikuta tietenkään yhtään se, että valvoin itsekin aamutunneille miettien selitystä väsymykseeni. Voisikohan syynä olla liian vähäinen uni? Olen varmaan, tai olenkin, äärimmäisen hidas ihminen. Osaan ajaa mainiosti autolla samalla, kun syön aamupalaa, meikkaan ja lähetän tekstiviestiä. Silti aamutoimien tekeminen tyttäreni kanssa ei onnistu aikataulussa. Ei varsinkaan, kun yhtäaikaa täytyy kiukutella omalle rakkaalle miehelle, jonka ansiosta ole myöhässä jo lähtiessä.

Nappaan isännän lompakosta vitosen, hypään autoon ja puolet tavaroista unohtuu kotiin. Onneksi sentään tankki on täynä ja muutama tupakkakin laukun pohjalta löytyy. Näillähän pärjää hyvin. Soitan aluejohtajalle ja kerron tulevasta myöhästymisestä. Hän ei ole yllättyny, ei pahoillaan, ei vihainen. Ehkä kaikista pahinta! Meikkaan jälleen ajaessani. Kosmetiikkaedustajana olisi syytä näyttääkin edustavalta, mutta edellisyönä hankitut silmäpussit ei sitä ole. Pakko siis pakkeloida pahimmat pois! Aluejohtajan toive "jotain pinkkiä"  peittää epäonnistuneen nuttura-kampauksen, joten hiustenlaitto jää tältä automatkalta väliin. Hyvä niin, sillä hiuskiinne ottaa ikävästä henkeen ahtaassa autossa ja ikkunan avaaminen tietenkin pilaisi uuden kampauksen.

Saavun lopulta kaupunkiin ja tajuan, että sinne on tullut joulukuu. Ihmisiä on liikkellä paljon. Tarkoitan PALJON. Pian tajuan toisenkin seikan: veronpalautukset. On lauantai ja verottaja on edellisenä päivänä palauttanut korottomat talletukset takaisin tallettajilleen. Ajan ostoskeskuksen aivan liian ahtaaseen parkkihalliin, kierrän pari kierrosta ja luovutan. Pidän autostani sen verran, että en halua ahtaa sitä yhteenkään liian pieneen väliin väkisin. Fiksut shoppailijat kiireissään ovat ajaneet autot vain noin suurinpiirtein ruutuihin ja me työpäivää viettävät persaukiset saamme sitten kärsiä.

Olen jo 20 minuuttia myöhässä, kun jatkan parkkipaikan etsimistä muualta kaupungilta. Olen kokeilla onneani Anttilan parkkihallissa, mutta osaan päätellä sisään menevien ja ulostulevien autojen suhteesta ja nopeudesta jotain oleellista. Keep trying baby, keep trying... Linja-autoaseman parkkipaikalla on yleensä tilaa, mutta parkkimittari vaatii kolikoita. Ei käy sekään! Yllättäin sen vieressä oleva maksuton kahden tunnin parkkitila on täyttynyt jo. Jään kuitenkin odottamaan, josko sieltä paikka irtoaisi. Empaattisena ihmisenä kärkyn tilaisuuttani niin, etten häiritse tai hidasta pois lähtevien kuljettajien ajoa. Pian kuitenkin totean joulumielen ja kohteliaisuuksien olevan out kiireisten tuhlaajien maailmassa. Eteeni ehtii kiilata kolme autoa, kun yksi, YKSI on poistumassa! Ehdin menettää paikkani siis kolmelle autolle ennen, kuin pääsen itse parkkeeraamaan.

Viimeinen ongelma onkin tämä kahden tunnin aikaraja, mutta tuudittaudun sillä, ettei parkkipirkot kierrä enää kolmelta lauantai-iltapäivisin. Kello on siis jo yli puoli yksi, olen yli puoli tuntia myöhässä. Jalassani on uudet kovapohjaiset kengät ja päälläni kevyet edustusvaatteet.  Kaupungissa tuulee aina ja nyt asfaltti on kiillottunut luistinradaksi. Onneksi minulla ei ole paljoa kannettavaa...ja tupakkaa puolestaan on. Niin sipsuttelen tyylikkäästi tuiskun läpi tupakka huulessa ja lopulta astun sisään ostoskeskukseen punaisen nenän, muistien silmänalusten, vuotavien silmien ja tupakan hajun kera. Kylläpä taas kannattakki kaikki kiire ja hössötys... Hurmaavaa kerrassaan!