Tarina eräästä itsenäisyyspäivänaatosta Kauhavan yöelämässä.

 

 

Olen hyvissä ajoin paikalla. Edessäni notkuu kaksi naista, jotka vielä muutama tunti sitten saattoi näyttää hyvinkin hehkeiltä vaan ei enää. Silmäpussit paistaa peitevoiteen alta, kajali on hieman levinnyt, hymy näyttää enemmän irvistykseltä ja katsekaan ei osu ihan sinne minne piti. Paciuksen sävellys törähtää soimaan ja liityn siihen laulaen, totta kai. Nythän on itsenäisyyspäivän aatto. Kaikille tämä ei ole selvää, kaikki eivät tänään ole selviä. Eturivit noidat vilkaisee minua halveksuvasti, tai yrittävät ainakin. Ilmeisesti lauluni häiritsee. Idiootit, se on Maamme-laulu!

Lavan edusta täyttyy suhteellisen nopeasti vaikka äsken oli vain  eturivi, minä ja seurueeni. Otan tukevan haara-asennon pitääkseni paikkani ja vähän päälle. Jos on ahdasta nyt, olen hengetön ennen puoltaväliä sillä töniminen alkaa jo. Noidat alkaa hermostua, kun ensimmäisen kerran horjahdan ja hipaisen samalla toista heistä. Ei kuulemma ole helppoa, kun on joutunut meitä kuuntelemaan koko illan. Minkä KOKO illan? Hohhoij.

Ensimmäinen heppu astelee lavalle ja selväpäisimmät hurraavat. Kun heppu kokeilee vuorollaan kunkin soittimen, hurraa puolestaan humalaisimmat. Ei se nyt vielä alkanut! Tunnelma kiristyy. Joku idiootti yrittää tunkea läpi. Mikä siinä on niin vaikeaa?Kun ei mahdu niin ei mahdu! Eturivin noidista toinen päättää nousta lavantasolle seisomaan. Olisipa seissut kauemman, niin poket olisi hakeneet pois.

Nyt ne tulee! Kitara pärähtää soimaan. Kaikki hurraa. Kädet nousee ylös. Muu maailma katoaa.

"Valo joka näkyy tuolla, onko se vain unta
se Jumalan valtakunta
siellä kai joskus olla voidaan
taivaan iloissa piehtaroidaan
arkut helisevät, hartaat laulut raikuu
ylistykset isännälle kaikuu"

Tätä on odotettu. Ensimmäisen kappaleen ajan en keskity mihinkään muuhun, kuin musiikkiin. Rekisteröin kyllä noitien kohonneen mielialan. He irvistävät entistä leveämmin ja toinen heistä vilkuilee minua entistä halveksuvammin. Hän laulaa nyt, minä en. Olen mykistynyt.

Muutama kappale menee lämmetessä. Parrakas pitkätukkainen solisti ilmoittaa aikovansa vallata tanssilattian heti keikan päätteeksi. Jes! Soiton jatkuessa on lämmenyt muusikkojen lisäksi myös tunteet. Eturivin noidat halailevat, silittelevät toistensa hiuksia ja vaihtavat suukkoja. Herttaista tosiaan. Ainakin solistin silmät unohtuu välillä ihailemaan tyttörakkautta

"Eikö sinne taivaaseen enää ketään tuukaan
portilla helvetin on ruuhkaa
jonon kärki tässä on mut missään ei näy häntää
täällä mielelle riittää emäntää
sanasta saatanan sarvesta härkää
ollaan kurjia mut eipä nähdä nälkää"

Tunteet kuumenee, kun toinen järjen jättiläinen hyökkää takarivistä ja yrittää tunkea koko ihmismassan läpi. Ei onnistu! Olen hävinnyt jo hengitystilani, mutta paikkani pidän. Näen lavalle, metrin päähän. Näen sen parrakkaan miehen, jota tulin kuuntelemaan. On kuitenkin ahdasta. Alkaa tuntua, ettei kukaan muu tullut kuuntelemaan. Alan jo epäillä tulinko itsekään. Olisin kuullut takarivistäkin ja säästynyt mustelmilta. Noidilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Seisovat siinä hyvällä paikalla ja minä toimin puskurina. Halailevat ja laulavat. Minä katson halveksuen. En ymmärrä. Muistavatkohan he aamulla mitään.

Keskilattialla alkaa kunnon taistelu. Soiva kappale menee ihan ohi. Solisti näyttää siltä, että lähtisi mieluummin kotiin, kuin soittaisi tälle yleisölle. Horjahdan ja noita hermostuu minuun. Saan kuulla kunniani, mutta he eivät kuule mitään. Lämpö nousee. Vieressä miestä kuristetaan ja hän tippuu maahan. Autan ylös ja lopulta hän virkoaa. Ei lähteny henki. Poke vedetään lavalta mukaan taiseluun. En tiedä, kuinka se tarina päättyy. Tulin keikalle ja yritän keskittyä siihen. Vituttaa.

"Tuhat kiukkuista noitaa
samaa pataa sekoittaa
pääni yllä kiertää
pahaa pelkkää tietää"

Kappale tuo mieleen erään morsiamen ja hänen aiheuttamat verenpaineen nousut häiden alla. Huvittaa hetken, kunnes joku tönäisee taas. Nuorella pojalla on kasvoista kaikki lihakset kadonneet ja silmäkuopat korostuneet. Hän yrittää tunkea, ei ihmisjoukun läpi vaan ihmisten läpi.  Saatanan hullu! Noidista toinen näyttää kurjalta ja toinen keskittyy lähettämään minuun halveksuvia katseita. Hetken päästä Friimanin näköinen tyyppi päättää pitää paikkansa nostamalla jalat lavaa vasten kahden ihmisrivin läpi ja nojaamalla selällään ihmisjoukkoon. Hän katsoo minua koiranpentuilmeellä ja sanoo: "no kun nämä tönii".  Kannattikohan hetkeä aikaisemmin tunkea siihen ihmisten tönittäväksi? Äly hoi älä jätä! Oma lähes loputon pinnani alkaa olla loppu..

"Taivas on
täynnä pahan ilman lintuja, ne on
tulleet tuomaan murheen, ahdingon
varmaan ikuisesti kuulen laulun sen
pahanilmanlintujen"

Jossain vaiheessa Etelä-Karjalainen viikinki mikin takaa huomauttaa, että tulivat meitä varten soittamaan ja olisi kiva jos porukka viitsisi kuunnella. Odotin kyllä, että olisi ärähtänyt. Vaikka leppoisan oloinen mies onkin, niin parimetrisessä varressa on sen verran auktoriteettia, että käskyt olisi kyllä tehonnut. On ne tehonnut ennenkin.

Keikka jatkuu tasaista tahtia. Joka ikininen kappalevalinta yllättää positiivisesti. Joka ikinen sana, sointu ja lyönti kuulostaa paremmalta, kuin koskaan. Siksi olen täällä, enkä kotona kuluttamassa levyä. Silti olen melkein valmis lähtemään. Ihmiset on hulluja! En enää koskaan  tule tänne. Ja toivon, ettei esiintyjäkään. Varmaan paskin yleisö ikinä. Noidista toinen voi pahoin, mutta piristyy jokaisesta halauksesta ja suukosta joita pahempi heistä jakelee.

Setin päättyessä vain harvat huutaa poikia takaisin lavalle. Tulevat lopulta. Ehkä siksi, että saavat sanoa, kuinka surkea yleisö me ollaan. Tai ehkä he huomasivat meidät muutaman, jotka oli paikalla kuunnellakseen. Sama se, tulivat kuitenkin. Toivoin, etteivät olisi tulleet, siitäpähän olisi tappelupukarit oppineet tai ainakin saaneet illan päätteeksi kiitosta pilatusta keikasta. Onneksi kuitenkin tulivat! Toinen noita lähtee, katsoo pahasti eikä ymmärrä, miksi ei voi kävellä PA-tornin läpi. Toinen puolestaan syyttää, että ajoin kaverinsa pois ja kääntyy istumaan jonkun kaijutinmööpelin päälle omasta mielestään todella itsetietoisesti. Minusta koko viiden minuutin raajojen liikuttelu näyttää  vain säälittävälle.

Viimeiseen vetoon mennessä pahimmat taistelijat on simahtaneet ja saan viimeinkin kuunnella, katsoa, lyödä ilmaa ja laulaa sydämmenikyllyydestä. Sitten se on ohi. Pojat peruvat puheensa tanssista ja lähtevät saunaan. Minä haluan tupakkaa!
Tupakkapaikalla lonttosilmä on selvinpäin, vaikka vasta äsken ei ollut pysyä pystyssä. Taitaa olla taskussa muutakin, kuin bonus-tokka. Säälittävä pilviveikko. Joku muukin spekuloi lavan edessä sattuneita taisteluita. Meni keikka heiltäkin sivu suun. Oman raivoni poltan savuna ilmaan ja siirryn tiskille seurueeni kera. Tekisi mieli vetää pää täyteen, mutta toisaalta...haluanko näyttää samalta, kun eturivin noidat?

Sisällä ei enää riidellä eikä kinastella. Tansilattiallakin tönimiset on vain vahinkoja korkeista promilleista johtuen. Henkilökunta on yhtä hyväntuulista, kuin oli alkuillastakin. Mitäänkö ei tapahtunut? Yökerho, jossa vasta soitti livenä kotimainen huippuartisti, on muuttunut teinien tanssiparatiisiksi. Oliko pojilla mukana manaaja Karjalasta tasapainottamaan muutamien kappaleiden negatiivista energiaa? Vai kuuluuko manaaja Etelä-Pohojalaasen yökerhon vakio kalustoon? Jotain ihmeellistä tapahtui keikan aikana ja sen jälkeen. Noitakin sai lopulta ansionsa mukaan huonosti pakatusta kassista ja puolialastoman naisen surullisesta valituksesta hotellin käytävällä päätellen.

"Maailmanloppua odotamme kai
mutta ei hoppua vielä parit kaljat hain
eikä mitään hätää kun sitä vielä riittää"

 

 

Lisää manaajista osoitteessa:

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/