" Hyvä on. Jos haluatte opettavaisen tarinan, niin saamanne pitää. En ole ihan varma tapahtuiko tämä viisi vai viisikymmentä vuotta sitten. Se huonopuoli tässä ikuisessa elämässä on, että löytää itsensä milloin mistäkin ja kaiken lisäksi ajat ja paikat sekoittuvat keskenään. Sen voin kuitenkin kertoa varmasti, että oli syksy.

Oli juuri se aika syksystä, kun puiden lehdet alkavat tippuilla kauniissa väreissä koristamaan puistoja ja pientareita. Toisaalta on vielä ihana lämmintä, mutta koleat illat antavat jo vihiä tulevasta talvesta ja kanssaeläjät alkavat olla uuvuksissa pitkän kesän haasteista. Olin viettänyt ihanan iltapäivän paistatellen auringossa ystävien kanssa. Valitsimme aina suojaisan paikan, joka ei osunut muitten puiston kulkijoiden silmiin ellei tiennyt mistä ja mitä etsiä. Meidän jengimme oli melkoista yöeläjä-tyyppiä, eikä illan hämärtyessä tehnyt tippaakaan mieli käpertyä lämmittelemään vällyjen väliin, vaan halusimme seikkailla!

Koska syksy oli jo pitkällä ja loma lopuillaan täytyi tänä yönä keksiä jotain erityistä. Jotain jännittävää,  vaarallista ja huimapäistä. Joku ehdotti, että härnäisimme kulkukoiria. Jännittävää siitä olisi tullut vain asfalttikentällä, sillä maastossa koirathan ei pääse läheskään niin moneen paikkaan kuin me. Seuraavaksi mietittiin hyppimistä katoilta, mutta osa meistä oli niin pieniä, ettei olisi päässeet edes kiipeämään katolle. Sitten keksimme mielestämme ihan loistavan idean! Näin jälkeen päin ajateltuna siitä oli loistokkuus kaukana...

Ihan puiston vieressä kulki vilkkaasti liikennöity tie. Viikonloppuisin kaupugin ulkopuolelta oli jatkuva liikennevirta kaupunkiin samalla, kun kaupungin väki lähti kaupungista maaseudun rauhaan. Molempiin suuntiin kulki kaksi kaistaa eikä suojateitä ollut. Päätimme ylittää tien vuorollamme - tyyli vapaa. Koska minä satuin olemaan porukan ainut tyttö päättivät pojat, että minä menisin ensin. Uskoin, että jos kieltäytyisin, ei minulla olisi enää asiaa näihin porukoihin. Siksipä suostuin ja pinkaisin juoksuun, kun pojat vielä kinastelivat siitä, kuka joutuisi koetukseen seuraavaksi. Ehdin, kuin ehdinkin tien toiselle puolelle juuri ennen kun pitkä rekka hurahti ohitse, kohdasta jossa juuri sekuntia aiemmin olin itse ollut. Kiipesin kivelle jotta näkisin paremmin, mitä pojat suunnittelivat. Näin heidän keskustelevan hetken ja lopulta kääntyvän pois. Kääntyvän pois!!! Minä olin ainut, joka uskaltautui ylittämään vaarallisen tien ja vain siksi, että pääsisin mukaan toistekin.

Ikävin osuus oli kuitenkin vasta edessä. Vain hullu olisi yrittänyt ylitystä uudelleen, joten minun täytyi joko odottaa aamun tunteja ja hiljenevää liikennettä tai kiertää monta monta kilometriä päästäkseni turvallista reittiä kotiin. Kaiken lisäksi olin yksin ja nälkäkin alkoi jo olla. Tien piennar ei ollut mitenkään turvallinen paikka unille, mutta en keksinyt muutakaan vaihtoehtoa, kuin painaa pääsi pienelle sammalmättäälle ja antaa unen tulla. En tiedä kauanko nukuin, mutta herätessäni oli selvästi jo aamu ja minua väsytti entistä enemmän. Sammalmätästä ei näkynyt, eikä liikenteen ääni kuulunut. Kuulin vain omituista hyräilyä ja metallista kolinaa. Oli pimeääkin... Olin aivan varma, että minut on siepattu ja pääsen pian hengestäni. Yritin kaikin voimin etsiä tietäni ulos, mutta tuloksetta. Lopulta olin niin väsynyt, että vain tärisin pelosta, kylmyydestä ja voimattomuudesta.

Pian valo pääsi pimeään koppiin, johon minut oli teljetty. Hyräily tuli lähemmäs ja eteeni ilmestyi kupillinen lämmintä maitoa. Join sen sen enempiä kyselemättä ja painuin takaisin koppini nurkkaan, rukoilin ettei se olisi ollut viimeinen maitolasilliseni. Luukku sulkeutui taas ja liikuimme. Pian ovi aukesi jälleen ja aikani siristeltyäni, tunnusteltuani ja silmeni totuttua valoon tajusin olevani takaisin puistossa! Hyräilevä ääni kuului puistonvartijalle jonka kerrottiin pelastaneen muutamia oravia ja siilejä....

Niin meitä SIILEJÄ!  Eihän tämä tapahtunut viisi vuotta sitten. Onhan tästä nyt jo varmasti satakunta vuotta. Voi voi, kun aika menee niin nopeaa ja ajat ja paikat sekoittuu... No niin. Tarinan opetus nyt kuitenkin oli, että älä ole typerä! Muistakaapas se lapset. Heluna! Mansikki! Mennäänpäs tyhjentämään varastot, niin saadaan maikoisat yöunet."