Nyt on juuri se aika vuodesta, kun kaipaan sinua.
Juuri se aika, kun vasta kauneimmat kukat kukkii ja linnut vielä vaeltavat.
Se aika vuodesta.

Tiedän, ettet ole se, mitä olit joskus.
Enhän edes tiedä, mitä olit tai olet nyt.
Olimme silloin vasta lapsia, sweet sixteen jos sitäkään.
Mutta senkin edestä rakastuneita, tai minä ainakin.

Nyt on juuri se aika elämässä, kun kaipaan sinua.
Juuri se aika, kun tulet uniini ja valloitat minut taas.
Se aika.

Tiedän kuitenkin, että paikkani on täällä.
Olenhan onnellinen, rakastettu ja rakastan.
Silti tulet nyt uniinin ja saat minut kaipaamaan.
Kaipaamaan jotain, mitä ei kai koskaan ollutkaan.

Nyt on juuri se aika illasta, kun odotan sinua.
Juuri se aika, kun haluan sinut uneeni.
Se aika.

Älä kuitenkaan tule, vaikka viatonta se onkin.
Muista minut, soita joskus tai ajattele edes.
Me oltiin silloin, sweet sixteen, ei anneta sen unohtua.
Ole onnellinen ja rakasta. Annathan mun välillä kaivata.

 

Runo-/valokuvatorstaissa tällä erää vuorossa musiikkinäyte Tavaramakkinoiden Kevät. Omat teiniangstit ja monet sydänsurut on biisiä kuunnellen tullut vietettyä ja nyttemmin isona tyttönä Kotiteollisuuden versiosta nauttien. Suosittelen kuuntelemaan! Kotiteollisuuden innoittamana oma ruonosuoneni sylki tällä erää sanoituksen biisiin muotooon.

Himo istuu polvelle, sen antaisin pois
Sen tyhjät lupaukset jos heittää pois vois
Kuin seireeni se luokseen kutsuu, saa haluumaan
Vaik' tahdo en mä muuta, ei oo sua parempaa

Himo kiipee povelle, mä tahdon vain pois
Se kaipaukselta tuntuu vaikka valhetta ois
Mä revin irti sydäntäni, lähde se ei
Jos lähtis niin mukanaan se sinutkin veis
 

Mä tipun alas taas
Mä huudan lujempaa
Mä hakkaan ikkunaan
Kukaan avaa ei

Mä hakkaan lujempaa
Mä vajoon alas vaan
Huudan vielä lujempaa
Kukaan kuule ei

Himo katsoo silmiin mua, valmis jo oon
Kaikki mitä tapahtuu vie mut turmioon
En haluaisi tehdä tätä, luulen vaan niin
En taida saada susta enää enempää kii

Himo avaa huulensa, mä tajuan sen
Oon hukannut sut luotani nyt vastustelen
Nostan kädet pystyyn, lähden, eikö se nää
Mä haluun luokses takasin ja sinne mä jään

Mä tipun alas taas
Mä huudan lujempaa
Mä hakkaan ikkunaa
Kukaan avaa ei

Mä hakkaan lujempaa
Vajoan alas vaan
Mä huudan lujempaa
Kukaan kuule ei

Himo jätti jälkensä, sen kaipauksen
Kaipauksen siihen mitä halua en
Tunnen sinut, tunnet mut, mä tunnen sen
On kolme meitä yhtä niistä tunnista et
 

Mä tipun alas taas
Mä huudan lujempaa
Mä hakkaan ikkunaa
Kukaan avaa ei

Mä hakkaan lujempaa
Vajoan alas vaan
Mä huudan lujempaa
Kukaan kuule ei
 

Mä huudan hiljaa vaan
Mä hakkaan  salaa taas
Mä vajoon alas vaan
Sä kuule et

Mä huudan hiljaa taas
Hakkaan kai salaa vaan
Mä vajoon alas taas
Miks kuule et

Onko kivempaa, kuin ottaa ensimmäinen askel kohti unelmaansa?

Olen täynä intoa
täynä voimaa
täynä tahtoa

Uskon, että tämä voi onnistua
Uskon, että tämä onnistuu

Piirsin haaveeni selväksi mieleeni
kertoivat, että se  toimii

Otin ensimmäisen askeleen
nyt haluan päästä perille

Mistä aloittaisin, kun on niin paljon asiaa? Mitä kertoisin, jos saisin valita vain yhden aiheen?  Viereisessä palkissa näen kategoriat kesä, liikunta/painonhallinta, pakinaperjantai, runotorstai, syksy, valokuvatorstai.

- Siinäkö kaikki? Entäs politiikka?
- Ääh, liian raskasta. Mielipiteeni ovat liian jyrkkiä ja näkökantani liian suppea seistakseni täysin mielipiteitteni takana.
- Luonto?
- Luonto. Tosiaan. Ihanin asia, mitä meillä on. Josta päästään taas sen pelastamiseen ja lopulta politiikkaan, joten unohda.
- Rakkaus?
- Olen liian onnellinen kirjoittaakseni rakkaudesta. Rakkaus on minulle arkea, ei siitä ole mitään kerrottavaa. Rakkaudesta kirjoitetaan silloin, kun se menetetään, kun sen menettämistä pelätään tai kun se on ihan tuore.
- Kesä? Mitä vielä kertoisit kesästä?
- Sauna, juhannus, perhe... Kaikki kesätarinani kertoo siitä. Kun laittaa silmät kiinni kuulee kiukaan, löylyn, taivaanvuohen, kuovin, molskahduksen veteen, ilosta kiljahtelevat lapset. Silmät kiinni haistaa puun, savun, makkaran, oluen, mökin hirsiseinän, puhtaat petivaatteet, sateen. Silmät kiinni tuntee aamukasteen, rantahiekan, nurmikon, lämmön, auringon. Sen kaiken kertoisin jälleen, minkä jo tiedät.
- Kerro sitten talvesta.
- En kerro!
- Mikset kerro? Kerro nyt!
- Jäiset varpaat, paleltuneet sormenpäät, mieletöntä pukemista aamusta iltaan, ihmiset on apaattisia talven pimeyden ja kylmyyden takia. Miksi siitä kertoisin?
- No ei kai se noin kurjaa voi olla?
- On se! Syksyllä peiton alle piiloutumiseen ja laiskuuteen on lupa. Sitä kutsutaan kaamosmasennukseksi! Talvipakkasilla pitää piristyä, ku "päivät pitenee" ja on "mitä parhaimmat hiihtokelit" ja jääradat on taas käytössä ja avantoonkin pääsee. Kuka perhana haluaa uida jää kylmässä vedessä pipo päässä ja juoda sitten päälle kuumaa kaakaota, joka polttaa ensin huulet ja kielen ja samalla sekuntilla myös nielun, jolloin kippaat sitä säikähdyksestä rinnallesi ja poltat itseäsi vielä lisää?!
- No anti olla. Lemmikit. Kirjoittaisit niistä.
- Yksi niistä haudattiin eilen. Mitä haluat tietää? Senkö, miten se kuoli vai sen, miten se haudattiin?
- Ai niin. Anteeksi..... Lapset?
- Niin mitä niistä?
- Kerro lapsista.
- En tänään. Ehkä huomenna, muttei tänään. Niin rakas, kuin hän onkin... Nukuttaminen vei tänään toista tuntia ja palan poskestani, joten ei tänään. Oli siinä muutama hauskakin juttu, mutta oikeasti. Ei tänään.
- Terveys? Hyvinvointi? Jaksaminen? Kauneus?
- Ravitsemus, liikunta & muut elintavat. Ei nyt työasioita.
- Haaveet?
- Ei nyt työasioita!
- HAAVEET?!
- Nii-in. Ei nyt työasioita!
- Kai sinulla on muitakin haaveita, kuin työhön liittyvät?!
- No on, totta kai. Mutta työssä onnistuminen mahdollistaa niistä jokaisen. Eikä nyt työasioita, kiitos.
- Etkö pidä työstäsi?
- No enhän minä käy töissä! Olen yrittäjä! Ja totta kai pidän siitä! Enhän minä muuten tähän olisi ryhtynyt!!
- Aahaa..ok... Meillä loppuu kohta aika. Niin aika, tosiaan! Kirjoita ajasta.
- Mistä ajasta?
- No siitä, mitä meillä on.
- Mistä sinä tiedät, paljonko sitä on?
- No ei sillä tavalla ajasta. Kerro oma filosofiasi ajasta. "Aika kultaa muistot", "Aika parantaa haavat"...  Pitäisikö aikaa kunnioitaa käyttämällä sitä harkitusti vai tuhlata, elää niin kuin viimeistä päivää?! Onko luppoaika tuhlattua aikaa vai onko nautiskelu ajankäyttöä parhaimmillaan? Jos aikaa olisi rajattomasti tulisiko....
- No kirjoita kuule ihan itse, kun olet noin pirun pätevä!
- Miksi sinä olet noin ilkeä? Minähän yritän vain auttaa sinua. Onko jokin huonosti? Oletko onneton?
- Rullaappas nyt sitä sivua ylöspäin. Mitä sielä lukee? "Olen liian onnellinen kirjoittaakseni rakkaudesta". Vastaukseni on siis ei, en ole onneton.
- Olet aina vain ilkeämpi. Kiitos vain. Kirjoita kuule vaikka vuoropuhelu itsesi kanssa siitä, mitä et halua kirjoittaa. Katsotaan kauanko jaksat itseäsi kuunnella. Ja onpahan ainakin jokin aihe, muuten sinulle jää vain tyhjät sivut, jotka nekin puhuvat enemmän, kuin sinä tänään!
- Vuoropuhelu itseni kanssa. Juuri sopivan idioottimainen idea toteutettavaksi. No niin Elli: mitä keroisit, jos saisit valita vain yhden aiheen? Politiikka?

Ttst. Sihahti jaffa pullo auki. Sitä seurasi hetken hiljaisuus. Sitten äänteli kilpaa kuovi ja taivaanvuohi.

"Se on ihan kesä nyt", sanoi punapartainen aikuisiän aknesta kärsivä tanakka ukkeli
"Niinpä. Niinpä", kuului vastaus viereltä.

Jälleen oli hiljaista, mitä nyt ahvenenpojat välillä loiskauttelivat rantavettä, lähes äänettömästi nekin.

"Ei ole muuten hyttysiä ollut", sanoi punaparta ja tarjosi nuoremmalle miehelle jaffaansa.
Poju kieltäytyi vaimealla käden liikkeellä ja nyökytteli samalla vastauksesi "Ei ole, ei".
Hän jäi miettimään olisiko pitänyt kuitenkin puistaa päätää sanoessa "ei", pitiköhän ukko häntä nyt ihan hulluna.
"Alkaa ilta-aurinkokin paistaa hyvin tähän terassille", poju jatkoi vain jotain sanoakseen.
"Niinhän tuo tekee", vastasi punaparta, hörppäsi taas jaffaansa ja aloitti jälleen hiljaisuuden. Kuovi huuteli edelleen.

"Perkele!", huudahti punaparta ja läimäytti kädellään lapaansa. Poju hyppäsi varmasti kaksikymmentä senttiä penkillään.
" Onhan niitä piruja", ukko jatkoi ja hinkkasi selkäänsä hirsiseinään.
Poju oli kalpea säikähdyksesetä ja sai sanottua vain "Jaa itikoita, vai?". Hän häpesi taas itseään.
Poju mietti hetken isoveljen antamia neuvoja ja jatkoi sitten "Kyllä intissä meinas lähtiä järki nuitten itikoitten kans. Vaikka äkkiä se sitten unohtu, ku mietti mitä ne meijän esi-isät on saanu harmaissa kärsiä."

"Jaa. Armeija on käytynä?", tiedusteli vanhempi mies.
"Onhan toki joo. Kainuun prikaatissa vietin tuossa toissakesänä aikaa. Yheksän kuukautta kaikkiaan".
Punapaarta aikoi sanoa jotain, mutta auto ajoi juuri mökin pihaan. Autosta hyppäsi pitkäsäärinen nuori nainen hellemekossa ja kantoi käsissään kolmea pussia, joista ehkä yksi sisälsi kauppalistalla olleita tuotteita.

"Sori kulta ku kesti! Tää on mutsin kanssa aina tämmöstä, tuut huomaamaan kyllä! Toisaalta saittepa tutustua rauhassa. Mut kato, mitä mä löysin. Siinä oli semmonen ihana pikku puoti siinä kioskin vieressä ja meillähän sit meni sielä ku löysin tän ja tän ja... No ehkä tota mä en näytä, ku isi ei ehkä haluu tietää. Mut oliks teillä juttu kesken? Onks ollu kivaa?" Tyttö muiskautti pusun nuoremman pojan suulle ja vanhemman poskelle.

"Joo..tuota...", yski nuorempi poika, eikä tiennyt, mitä sanoisi.
"Johoo. Hyvät löylyt on ja tämä Kallehan on ihan asiallinen mies. Armeijat käytynä ja kaikkea. Mutta jaffaa se ei huolinu, että jos sulla nyt oli sitä keskaria siinä, niin me lähetään nyt Kallen kanssa oikein saunomaan", selvensi vanhempi mies hiukan rinta rottingilla, mutta jatkoi vielä tyttärelle supattaen tiukkaan sävyyn "Mutta ne pitsihepeneet paat kaappiin ottamaan, että kasvat ensin aikuseks!".

Tarkoitus oli kirjoittaa Pakinaperjantain "Lahjapaniikki"-aiheeseen, mutta eksyin tieltä. Tämä juttu nyt kuitenkin tuli kirjoitettua, niin julkaisen sen nyt saman tien.

Ei voi olla totta. Olen myöhässä, taas. Tällä kertaa ei ole minun vikani. Tai eihän se koskaan. Milloin karkaa koira, milloin hukkaan avaimet, milloin tytär kastelee vaatteensa juuri ennen lähtöä. Tällä kertaa saan syyttää pikkujouluja, joita isäntä vietti vain noin viitisen tuntia liikaa. Siitä hyvästä oma aamuni menikin sitten ihan penkin alle. Aamukankeuteeni ei vaikuta tietenkään yhtään se, että valvoin itsekin aamutunneille miettien selitystä väsymykseeni. Voisikohan syynä olla liian vähäinen uni? Olen varmaan, tai olenkin, äärimmäisen hidas ihminen. Osaan ajaa mainiosti autolla samalla, kun syön aamupalaa, meikkaan ja lähetän tekstiviestiä. Silti aamutoimien tekeminen tyttäreni kanssa ei onnistu aikataulussa. Ei varsinkaan, kun yhtäaikaa täytyy kiukutella omalle rakkaalle miehelle, jonka ansiosta ole myöhässä jo lähtiessä.

Nappaan isännän lompakosta vitosen, hypään autoon ja puolet tavaroista unohtuu kotiin. Onneksi sentään tankki on täynä ja muutama tupakkakin laukun pohjalta löytyy. Näillähän pärjää hyvin. Soitan aluejohtajalle ja kerron tulevasta myöhästymisestä. Hän ei ole yllättyny, ei pahoillaan, ei vihainen. Ehkä kaikista pahinta! Meikkaan jälleen ajaessani. Kosmetiikkaedustajana olisi syytä näyttääkin edustavalta, mutta edellisyönä hankitut silmäpussit ei sitä ole. Pakko siis pakkeloida pahimmat pois! Aluejohtajan toive "jotain pinkkiä"  peittää epäonnistuneen nuttura-kampauksen, joten hiustenlaitto jää tältä automatkalta väliin. Hyvä niin, sillä hiuskiinne ottaa ikävästä henkeen ahtaassa autossa ja ikkunan avaaminen tietenkin pilaisi uuden kampauksen.

Saavun lopulta kaupunkiin ja tajuan, että sinne on tullut joulukuu. Ihmisiä on liikkellä paljon. Tarkoitan PALJON. Pian tajuan toisenkin seikan: veronpalautukset. On lauantai ja verottaja on edellisenä päivänä palauttanut korottomat talletukset takaisin tallettajilleen. Ajan ostoskeskuksen aivan liian ahtaaseen parkkihalliin, kierrän pari kierrosta ja luovutan. Pidän autostani sen verran, että en halua ahtaa sitä yhteenkään liian pieneen väliin väkisin. Fiksut shoppailijat kiireissään ovat ajaneet autot vain noin suurinpiirtein ruutuihin ja me työpäivää viettävät persaukiset saamme sitten kärsiä.

Olen jo 20 minuuttia myöhässä, kun jatkan parkkipaikan etsimistä muualta kaupungilta. Olen kokeilla onneani Anttilan parkkihallissa, mutta osaan päätellä sisään menevien ja ulostulevien autojen suhteesta ja nopeudesta jotain oleellista. Keep trying baby, keep trying... Linja-autoaseman parkkipaikalla on yleensä tilaa, mutta parkkimittari vaatii kolikoita. Ei käy sekään! Yllättäin sen vieressä oleva maksuton kahden tunnin parkkitila on täyttynyt jo. Jään kuitenkin odottamaan, josko sieltä paikka irtoaisi. Empaattisena ihmisenä kärkyn tilaisuuttani niin, etten häiritse tai hidasta pois lähtevien kuljettajien ajoa. Pian kuitenkin totean joulumielen ja kohteliaisuuksien olevan out kiireisten tuhlaajien maailmassa. Eteeni ehtii kiilata kolme autoa, kun yksi, YKSI on poistumassa! Ehdin menettää paikkani siis kolmelle autolle ennen, kuin pääsen itse parkkeeraamaan.

Viimeinen ongelma onkin tämä kahden tunnin aikaraja, mutta tuudittaudun sillä, ettei parkkipirkot kierrä enää kolmelta lauantai-iltapäivisin. Kello on siis jo yli puoli yksi, olen yli puoli tuntia myöhässä. Jalassani on uudet kovapohjaiset kengät ja päälläni kevyet edustusvaatteet.  Kaupungissa tuulee aina ja nyt asfaltti on kiillottunut luistinradaksi. Onneksi minulla ei ole paljoa kannettavaa...ja tupakkaa puolestaan on. Niin sipsuttelen tyylikkäästi tuiskun läpi tupakka huulessa ja lopulta astun sisään ostoskeskukseen punaisen nenän, muistien silmänalusten, vuotavien silmien ja tupakan hajun kera. Kylläpä taas kannattakki kaikki kiire ja hössötys... Hurmaavaa kerrassaan!

En ole oopperan ystävä ollut koskaan ja tuskin koskaan tulen olemaankaan. Oopperassa on kuitenkin jotain yhteistä kuin metallimusiikissa ja tämänkin kuuluisan oopperan sanoitus kelpaisi kenelle tahansa, varsinkin lovemetallia sanoittavalle. Omat mielikuvani jäi pyörimään lauseen "none shall sleep" ympärille ja toivottavasti ehdin viikon sisällä ottaa kuvan, joka kertoo mietteitäni paremmin. Tässä kuitenkin kuva arkistosta, joka sopii aiheeseen. Särkynyt sydän tai ei ihan.

Muiden näkemyksiä aiheeseen Nessun dorma osoitteessa

http://inspis.vuodatus.net/blog/3094510/228-haaste/

Ja oma lempparini haastekuvien joukosta

hallatar.blogspot.com/2011/12/nessun-dorma.html

Tarina eräästä itsenäisyyspäivänaatosta Kauhavan yöelämässä.

Olen hyvissä ajoin paikalla. Edessäni notkuu kaksi naista, jotka vielä muutama tunti sitten saattoi näyttää hyvinkin hehkeiltä vaan ei enää. Silmäpussit paistaa peitevoiteen alta, kajali on hieman levinnyt, hymy näyttää enemmän irvistykseltä ja katsekaan ei osu ihan sinne minne piti. Paciuksen sävellys törähtää soimaan ja liityn siihen laulaen, totta kai. Nythän on itsenäisyyspäivän aatto. Kaikille tämä ei ole selvää, kaikki eivät tänään ole selviä. Eturivit noidat vilkaisee minua halveksuvasti, tai yrittävät ainakin. Ilmeisesti lauluni häiritsee. Idiootit, se on Maamme-laulu!

Lavan edusta täyttyy suhteellisen nopeasti vaikka äsken oli vain  eturivi, minä ja seurueeni. Otan tukevan haara-asennon pitääkseni paikkani ja vähän päälle. Jos on ahdasta nyt, olen hengetön ennen puoltaväliä sillä töniminen alkaa jo. Noidat alkaa hermostua, kun ensimmäisen kerran horjahdan ja hipaisen samalla toista heistä. Ei kuulemma ole helppoa, kun on joutunut meitä kuuntelemaan koko illan. Minkä KOKO illan? Hohhoij.

Ensimmäinen heppu astelee lavalle ja selväpäisimmät hurraavat. Kun heppu kokeilee vuorollaan kunkin soittimen, hurraa puolestaan humalaisimmat. Ei se nyt vielä alkanut! Tunnelma kiristyy. Joku idiootti yrittää tunkea läpi. Mikä siinä on niin vaikeaa?Kun ei mahdu niin ei mahdu! Eturivin noidista toinen päättää nousta lavantasolle seisomaan. Olisipa seissut kauemman, niin poket olisi hakeneet pois.

Nyt ne tulee! Kitara pärähtää soimaan. Kaikki hurraa. Kädet nousee ylös. Muu maailma katoaa.

"Valo joka näkyy tuolla, onko se vain unta
se Jumalan valtakunta
siellä kai joskus olla voidaan
taivaan iloissa piehtaroidaan
arkut helisevät, hartaat laulut raikuu
ylistykset isännälle kaikuu"

Tätä on odotettu. Ensimmäisen kappaleen ajan en keskity mihinkään muuhun, kuin musiikkiin. Rekisteröin kyllä noitien kohonneen mielialan. He irvistävät entistä leveämmin ja toinen heistä vilkuilee minua entistä halveksuvammin. Hän laulaa nyt, minä en. Olen mykistynyt.

Muutama kappale menee lämmetessä. Parrakas pitkätukkainen solisti ilmoittaa aikovansa vallata tanssilattian heti keikan päätteeksi. Jes! Soiton jatkuessa on lämmenyt muusikkojen lisäksi myös tunteet. Eturivin noidat halailevat, silittelevät toistensa hiuksia ja vaihtavat suukkoja. Herttaista tosiaan. Ainakin solistin silmät unohtuu välillä ihailemaan tyttörakkautta

"Eikö sinne taivaaseen enää ketään tuukaan
portilla helvetin on ruuhkaa
jonon kärki tässä on mut missään ei näy häntää
täällä mielelle riittää emäntää
sanasta saatanan sarvesta härkää
ollaan kurjia mut eipä nähdä nälkää"

Tunteet kuumenee, kun toinen järjen jättiläinen hyökkää takarivistä ja yrittää tunkea koko ihmismassan läpi. Ei onnistu! Olen hävinnyt jo hengitystilani, mutta paikkani pidän. Näen lavalle, metrin päähän. Näen sen parrakkaan miehen, jota tulin kuuntelemaan. On kuitenkin ahdasta. Alkaa tuntua, ettei kukaan muu tullut kuuntelemaan. Alan jo epäillä tulinko itsekään. Olisin kuullut takarivistäkin ja säästynyt mustelmilta. Noidilla ei ole aavistustakaan siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Seisovat siinä hyvällä paikalla ja minä toimin puskurina. Halailevat ja laulavat. Minä katson halveksuen. En ymmärrä. Muistavatkohan he aamulla mitään.

Keskilattialla alkaa kunnon taistelu. Soiva kappale menee ihan ohi. Solisti näyttää siltä, että lähtisi mieluummin kotiin, kuin soittaisi tälle yleisölle. Horjahdan ja noita hermostuu minuun. Saan kuulla kunniani, mutta he eivät kuule mitään. Lämpö nousee. Vieressä miestä kuristetaan ja hän tippuu maahan. Autan ylös ja lopulta hän virkoaa. Ei lähteny henki. Poke vedetään lavalta mukaan taiseluun. En tiedä, kuinka se tarina päättyy. Tulin keikalle ja yritän keskittyä siihen. Vituttaa.

"Tuhat kiukkuista noitaa
samaa pataa sekoittaa
pääni yllä kiertää
pahaa pelkkää tietää"

Kappale tuo mieleen erään morsiamen ja hänen aiheuttamat verenpaineen nousut häiden alla. Huvittaa hetken, kunnes joku tönäisee taas. Nuorella pojalla on kasvoista kaikki lihakset kadonneet ja silmäkuopat korostuneet. Hän yrittää tunkea, ei ihmisjoukun läpi vaan ihmisten läpi.  Saatanan hullu! Noidista toinen näyttää kurjalta ja toinen keskittyy lähettämään minuun halveksuvia katseita. Hetken päästä Friimanin näköinen tyyppi päättää pitää paikkansa nostamalla jalat lavaa vasten kahden ihmisrivin läpi ja nojaamalla selällään ihmisjoukkoon. Hän katsoo minua koiranpentuilmeellä ja sanoo: "no kun nämä tönii".  Kannattikohan hetkeä aikaisemmin tunkea siihen ihmisten tönittäväksi? Äly hoi älä jätä! Oma lähes loputon pinnani alkaa olla loppu..

"Taivas on
täynnä pahan ilman lintuja, ne on
tulleet tuomaan murheen, ahdingon
varmaan ikuisesti kuulen laulun sen
pahanilmanlintujen"

Jossain vaiheessa Etelä-Karjalainen viikinki mikin takaa huomauttaa, että tulivat meitä varten soittamaan ja olisi kiva jos porukka viitsisi kuunnella. Odotin kyllä, että olisi ärähtänyt. Vaikka leppoisan oloinen mies onkin, niin parimetrisessä varressa on sen verran auktoriteettia, että käskyt olisi kyllä tehonnut. On ne tehonnut ennenkin.

Keikka jatkuu tasaista tahtia. Joka ikininen kappalevalinta yllättää positiivisesti. Joka ikinen sana, sointu ja lyönti kuulostaa paremmalta, kuin koskaan. Siksi olen täällä, enkä kotona kuluttamassa levyä. Silti olen melkein valmis lähtemään. Ihmiset on hulluja! En enää koskaan  tule tänne. Ja toivon, ettei esiintyjäkään. Varmaan paskin yleisö ikinä. Noidista toinen voi pahoin, mutta piristyy jokaisesta halauksesta ja suukosta joita pahempi heistä jakelee.

Setin päättyessä vain harvat huutaa poikia takaisin lavalle. Tulevat lopulta. Ehkä siksi, että saavat sanoa, kuinka surkea yleisö me ollaan. Tai ehkä he huomasivat meidät muutaman, jotka oli paikalla kuunnellakseen. Sama se, tulivat kuitenkin. Toivoin, etteivät olisi tulleet, siitäpähän olisi tappelupukarit oppineet tai ainakin saaneet illan päätteeksi kiitosta pilatusta keikasta. Onneksi kuitenkin tulivat! Toinen noita lähtee, katsoo pahasti eikä ymmärrä, miksi ei voi kävellä PA-tornin läpi. Toinen puolestaan syyttää, että ajoin kaverinsa pois ja kääntyy istumaan jonkun kaijutinmööpelin päälle omasta mielestään todella itsetietoisesti. Minusta koko viiden minuutin raajojen liikuttelu näyttää  vain säälittävälle.

Viimeiseen vetoon mennessä pahimmat taistelijat on simahtaneet ja saan viimeinkin kuunnella, katsoa, lyödä ilmaa ja laulaa sydämmenikyllyydestä. Sitten se on ohi. Pojat peruvat puheensa tanssista ja lähtevät saunaan. Minä haluan tupakkaa!
Tupakkapaikalla lonttosilmä on selvinpäin, vaikka vasta äsken ei ollut pysyä pystyssä. Taitaa olla taskussa muutakin, kuin bonus-tokka. Säälittävä pilviveikko. Joku muukin spekuloi lavan edessä sattuneita taisteluita. Meni keikka heiltäkin sivu suun. Oman raivoni poltan savuna ilmaan ja siirryn tiskille seurueeni kera. Tekisi mieli vetää pää täyteen, mutta toisaalta...haluanko näyttää samalta, kun eturivin noidat?

Sisällä ei enää riidellä eikä kinastella. Tansilattiallakin tönimiset on vain vahinkoja korkeista promilleista johtuen. Henkilökunta on yhtä hyväntuulista, kuin oli alkuillastakin. Mitäänkö ei tapahtunut? Yökerho, jossa vasta soitti livenä kotimainen huippuartisti, on muuttunut teinien tanssiparatiisiksi. Oliko pojilla mukana manaaja Karjalasta tasapainottamaan muutamien kappaleiden negatiivista energiaa? Vai kuuluuko manaaja Etelä-Pohojalaasen yökerhon vakio kalustoon? Jotain ihmeellistä tapahtui keikan aikana ja sen jälkeen. Noitakin sai lopulta ansionsa mukaan huonosti pakatusta kassista ja puolialastoman naisen surullisesta valituksesta hotellin käytävällä päätellen.

"Maailmanloppua odotamme kai
mutta ei hoppua vielä parit kaljat hain
eikä mitään hätää kun sitä vielä riittää"

Lisää manaajista osoitteessa:

http://leelia.vuodatus.net/blog/2956900/262-manaaja/

Ruho alkaa vihertää, linnut visertää, aurinko paistaa.
Kaikelle on aikaa.
On kevät!

Päivät ovat pitkiä, illat lämpöisiä, sadepisarat pehmeitä.
Yhtäaikaa kiire ja kiireetöntä.
On kesä.

Lehdet alkaa kellastua, illat pimentyä, yöt kylmetä.
Aika miltein pysähtyy.
On syksy

Luonto on unessa, illat pimeitä, yöt kylmiä.
Aika on pysähtynyt.
Missä on talvi?

Näin se luodessa muuttuu koiran karkuretki draamaksi ja runo taruksi...

Haukahti vanha koirarakki, haukahti naapurin muijaa
Vastaantulijaa, ohimenijää tai jotakin muuta nuijaa

Pakkasyössä kyllästyi ja omille teille läksi
Äijä kurttuinen vällyin alla toivoi, että iäksi

Jolkutti vanha koirarakki, jolkutti kylän läpi
Toisen ja kolmannenkin ja sitten jotain näki

Tytön pienen pellavapäisen nuttua, takkia vailla
pakkasessa vapisemassa haavan lehden lailla

Haukahti vainha koirarakki, haukahti toisenkin kerran
Haukkui niin kauan, että ilmoille sai ääntä riittävät verran

Tuvassa tuonnenpana valo syttyi ja tuvasta emäntä juoksi
Emännällä suru ja huoli oli kadonneen lapsen vuoksi

Pelasti vanha koirarakki, pelasti pellavapäisen
Pelasti samalla itselleen kodin uuden lämpöisen